Nokkoset ovat itse saatanan keksintö.

Kolmas kouluviikko ohi, edessä kolmen päivän viikonloppu OUJEEEE. Älkää käsittäkö väärin, olen aivan sataprosenttisen rakastunut kouluumme ja alaan ja ihan kaikkeen, mutta ei tuo ulkona rämpiminen (mitä meillä on ollut esim. tänään koko päivä) varsinaisesti kevyttä työtä ole.

Pocahontaaaas! En tiennyt, että Suomessakin voi kasvattaa maissia. Viisi minuuttia tämän kuvan ottamisen jälkeen tökkäsin itseäni kaulaan nokkosella. Ei ollut hauskaa.

Tällä viikolla ollaan leikkokukkailun lisäksi pidetty koulun Kestävän kehityksen päivä (joka vaikutti yllättävän hauskalta mutta josta jouduin olemaan puolet poissa koska iski niin voimakas päänsärky) ja harrastettu sitä ulkona rämpimistä. Opittiin käyttämään Avant-pienkuormaajaa ja oksasilppuria; Avantin käytön hallitsin alun paniikinomaisen hihityksen jälkeen yllättävän hyvin, ja pilkotessamme kuollutta omenapuuta silppuriin oli harvinaisen itsetyytyväinen ja veriseen sarjamurhaajaelokuvaan kuuluva fiilis - kunnes minä onnistuin jumittamaan koko koneen ja joku hukkasi exit-aukon sokan. Hups?

Erittäin tutuksi on rekkamieheilyn lisäksi tullut rikkakasvit. Ennen tätä koulua olen elämäni aikana suonut rikkakasveille suunnilleen neljä ajatusta, joten kyseessä on ollut aikamoinen informaatiopläjäys, mutta eipähän ainakaan tekeminen ole loppunut kesken kun eilisen ja tämän päivän aikana kitkin rikkoja (ja vahingossa pari parsakasvia, mutta ei kerrota siitä kenellekään...) yhteensä niin monta tuntia että en edes jaksa laskea.

Torstain kuuden hengen vajaan puolentoista tunnin kitkemisen saldo.

Aamupäivällä jaksoimme vielä kuunnella kiinnostuneena opettajan selittäessä eri rikkakasvilajeista. Viiden tunnin kitkemisen jälkeen halusimme lähinnä kuolla.

"SIIS ONKS TÄÄ MINTTU VAI JOKIN TOINEN MINTTU VAI SITRUUNAMELISSA VAI JOKU HEMMETIN NOKKONEN MULLON NENÄ TUKOSSA EN HAISTA MITÄÄN"

Jossain vaiheessa oli pakko ottaa hengitystauko ja keskittyä nätteihin asioihin, kun kerrankin oli oikea kamera mukana eikä vain tärisevä kännykkä.

Vaikka olenkin aivan rättiväsynyt ja selkään sattuu ja jalkoihin sattuu enkä millään jaksa uskoa oppivani melkein sataaviittäkymmentä kasvia lokakuun puoleenväliin mennessä, tuntuu silti kuin olisin löytänyt paikkani. Hiukan jännää.