Nokkoset ovat itse saatanan keksintö.

Kolmas kouluviikko ohi, edessä kolmen päivän viikonloppu OUJEEEE. Älkää käsittäkö väärin, olen aivan sataprosenttisen rakastunut kouluumme ja alaan ja ihan kaikkeen, mutta ei tuo ulkona rämpiminen (mitä meillä on ollut esim. tänään koko päivä) varsinaisesti kevyttä työtä ole.

Pocahontaaaas! En tiennyt, että Suomessakin voi kasvattaa maissia. Viisi minuuttia tämän kuvan ottamisen jälkeen tökkäsin itseäni kaulaan nokkosella. Ei ollut hauskaa.

Tällä viikolla ollaan leikkokukkailun lisäksi pidetty koulun Kestävän kehityksen päivä (joka vaikutti yllättävän hauskalta mutta josta jouduin olemaan puolet poissa koska iski niin voimakas päänsärky) ja harrastettu sitä ulkona rämpimistä. Opittiin käyttämään Avant-pienkuormaajaa ja oksasilppuria; Avantin käytön hallitsin alun paniikinomaisen hihityksen jälkeen yllättävän hyvin, ja pilkotessamme kuollutta omenapuuta silppuriin oli harvinaisen itsetyytyväinen ja veriseen sarjamurhaajaelokuvaan kuuluva fiilis - kunnes minä onnistuin jumittamaan koko koneen ja joku hukkasi exit-aukon sokan. Hups?

Erittäin tutuksi on rekkamieheilyn lisäksi tullut rikkakasvit. Ennen tätä koulua olen elämäni aikana suonut rikkakasveille suunnilleen neljä ajatusta, joten kyseessä on ollut aikamoinen informaatiopläjäys, mutta eipähän ainakaan tekeminen ole loppunut kesken kun eilisen ja tämän päivän aikana kitkin rikkoja (ja vahingossa pari parsakasvia, mutta ei kerrota siitä kenellekään...) yhteensä niin monta tuntia että en edes jaksa laskea.

Torstain kuuden hengen vajaan puolentoista tunnin kitkemisen saldo.

Aamupäivällä jaksoimme vielä kuunnella kiinnostuneena opettajan selittäessä eri rikkakasvilajeista. Viiden tunnin kitkemisen jälkeen halusimme lähinnä kuolla.

"SIIS ONKS TÄÄ MINTTU VAI JOKIN TOINEN MINTTU VAI SITRUUNAMELISSA VAI JOKU HEMMETIN NOKKONEN MULLON NENÄ TUKOSSA EN HAISTA MITÄÄN"

Jossain vaiheessa oli pakko ottaa hengitystauko ja keskittyä nätteihin asioihin, kun kerrankin oli oikea kamera mukana eikä vain tärisevä kännykkä.

Vaikka olenkin aivan rättiväsynyt ja selkään sattuu ja jalkoihin sattuu enkä millään jaksa uskoa oppivani melkein sataaviittäkymmentä kasvia lokakuun puoleenväliin mennessä, tuntuu silti kuin olisin löytänyt paikkani. Hiukan jännää.

Mahtipontinen ensimmäinen merkintä

Juu elikkäs, vihaan sekä a) julkisesti kirjoittamista että b) ensimmäisiä päivityksiä, joten tästähän tulee ihan pirun hauskaa.

Moi, oon Nanna, 22-vuotias, Tampereella asuva mutta ei tamperelainen, yo-pohjainen kukka- ja puutarhakaupan linjalla oleva puutarhatalouden opiskelija Ahlmanin ammattiopistossa. Pidän tätä lähinnä jonkin sortin oppimispäiväkirjana / yleisenä koulufiilistelypaikkana, koska kun kahden vuoden päästä pitää palauttaa portfolio niin on kuulemma aika rasittavaa alkaa selata jotain ykkösvuoden syksyn epämääräisiä muistiinpanoja ja yrittää muistaa että miltä tuntui.

Ensimmäisen viikon työhaalarifiilistelyä.

Koulua on takana kaksi viikkoa ja olen muun muassa:
- leikannut ruohoa ensimmäistä kertaa elämässäni (on muuten helvetin raskasta puuhaa, rispektini isiä ja hänen takapihalla vietettyjä tunteja kohtaan nousi aika radikaalisti)
- rei'ittänyt itseäni karhunvademapensaan piikeillä (oi kipua ja tuskaa)
- oppinut tunnistamaan esim. ansarijauhiaisen (kuukausi sitten jos joku olisi kysynyt, olisin veikannut että se on sukupuolitauti)
- saanut satakaksikymmentäkaksi latinankielistä nimeä opeteltavaksi lokakuun puoleenväliin mennessä (joo siis ei mitään paineita)
- viittä vaille hyperventiloinut tajutessani että imupintaa leikatessa puukon terä on suoraan peukaloani vasten (mutta se olikin paljon vähemmän pelottavaa kuin pelkäsin)
- suorittanut lukivaikeustestin (tuntuu että olisin kolmen vuoden IB-lukion tai neljän yliopistovuoden aikana huomannut jos lukeminen tuottaisi vaikeuksia, mutta olihan se ihan viihdyttävä aamupäivä)

Nyt on arki alkanut jo rullata eteenpäin aivan mainiosti, vaikka ensimmäinen viikko tietenkin oli aika täynnä itsestäänselvyyksientäyttöisiä puheita ja höpsöjä nimileikkejä. Tänään sidottiin ensimmäiset spiraalikimput, mikä oli... mielenkiintoista. Luulisi, että aktiivisesti neulominen ja virkkaaminen olisi jotenkin harjoittanut sorminäppäryyttä, mutta ei näköjään - ensimmäinen (ja toinen, ja kolmas) yritys päättyi lähinnä vieruskaverin kanssa nauramiseen. Hassua muuten, että vaikka olen erittäin vahvasti vasenkätinen, sidonta tuntui heti paljon luonnollisemmalta oikeakätisittäin!

 

Puskassa rämpimistä ja mahtava sidontatyö.

Kello on vajaa yksitoista ja minun piti kilttinä tyttönä olla nukkumassa jo tunti sitten - puoli seitsemän herätykset eivät hirveästi naurata. Loppukevennykseksi vielä maailmanhistorian järkyttävin kuva, minä ja a-tyypin hengityssuojain:

Ei herraisä.